Pukeutumishuolia

Neljä veljestä

Meitä oli neljä veljestä, ja kaikki hoitelimme lakimääräisen oppivelvollisuutemme Kedonperän kansakoulussa. Honkisuon alue oli niin pieni, että omaa koulua ei ollut, ja olimme jaetut kolmeen koulupiiriin. Pelkoset, me Utriaiset ja Hannilat kuuluimme Kedonperän piiriin. Sillanojat ja Kärpät Ketunmaan piiriin ja muut Alatemmeksen piiriin.

Kuopuksen rooli

Meitä oli siis neljä veljestä, ja minä olin veljessarjan kuopus. Nuorimman roolissa oli hyvät ja huonot puolet. Kun kotiin ostettiin jotakin herkkua, äiti yleensä jakoi herkut neljään osaan. Jakamisen jälkeen herkut valittiin käänteisessä ikäjärjestyksessä, joten minä sain valita ensin. Jos joku meistä pojista jakoi herkut, sai jakaja itse viimeisen palan. Tästä syystä jakajaksi ei tahtonut löytyä vapaaehtoisia.

Kuopuksen osalle lankesi myös huonoja puolia. Koska käytettävissä oli vähän rahaa, pidettiin vaatteet tarkkaan. Uusia vaatteita hankittiin suurimmalle pojalle eli Kaleville ja käytetyt vaatteet siirtyivät pienemmille ja viimein kuopukselle. 1940/1950-lukujen vaihteessa uusia vaatteita ei ostettu, vaan ne meille teki Kylliälän poikakodin räätäli Keltanen. Hän tuli meille ja otti mitat sekä leikkasi kappaleet valmiiksi varmistaakseen, että hankittu kangas riitti. Ompelemisen hän hoiti Kylliälässä koneella ja sovittamiset tehtiin siellä. Usein Keltanen teki vanhoistakin vaatteista pienempiä uusia vaatteita käyttämällä käytetyn kankaan ehjiä kohtia uudelleen.

Ensimmäinen vaatekappale, minkä räätäli Keltanen teki minulle mittojeni mukaan, oli housut. Näihin aikoihin pikkupojilla oli kankaan säästämiseksi vain polvihousut. Vain isommilla pojilla oli pitkät housut. Kun minun housujani alettiin suunnittelemaan, jouduimme neuvottelemaan lahkeiden pituudesta. Äiti oli sitä mieltä, että olen vielä polvihousuiässä. Itse olin mielestäni jo pitkien housujen iässä. Olisin varmaan hävinnyt neuvottelun, ellei Keltanen olisi puolustanut minua. Hän arvioi, että kangas riittää pitkiin housuihin. Sain ensimmäiset pitkät housut, ja siirryin ainakin omasta mielestäni pois polvihousuiästä.

Esikoisen eli Kalevin kasvaessa ulos vaatteestaan, siirtyi vaate seuraavaksi suurimmalle. Kuopuksena sain mielestäni liian usein jo neljännelle kierrokselle lähteviä vaatteita. Äiti tietysti yritti parastaan korjailemalla tai paikkailemalla vaatteita. Äiti yritti myös saada uutta ilmettä vanhoihin vaatteisiin, kun niitä siirrettiin perimäjärjestyksessä pienemmille. Erään kerran Matilta minulle siirtyvästä puserosta oli hihansuut kuluneet loppuun. Äiti oli virkannut värikkäistä villalangoista uudet viirukuvioiset putkimaiset hihansuut ja ommellut ne kiinni. Minä tykkäsin näistä värikkäistä hihansuista. Olin vähän ylpeäkin hihansuista koulussa, koska minusta tuntui, että olin saanut melkeinpä uuden puseron.

Huonompi muisto jäi liian moneen kertaan ja tarkkaan pidetystä villapuserosta. Se oli jo niin lopussa, että sen elinkaarta ei kai äidin mielestä kannattanut enää jatkaa tekohengittämällä t.s. korjaamalla, vaan se pidettiin loppuun minun päälläni. Pusero oli etupuolelta ihan reikäinen, mutta normaalitilanteessa se ei haitannut, koska villapusero oli piilossa päällyspuseron alla. Erään kerran kansakoulumme lähellä lähellä olevassa Haaran pirtissä joku nosti minun päällyspuseroni helmaa niin, että kaikki läsnä olleet näkivät resuisen villapuseroni. Kyllä nolotti.

Sama villapusero tuli ongelmaksi myös toisella kerralla. Teimme koulumme porukalla vierailun Alatemmeksen kansakoululle. Ensin oli hiihtokilpailut. Pusero ei ollut ongelma. Sitten oli sisällä lämpimässä voimistelusalissa koulujen välinen koripallo-ottelu. Mitään pelipaitoja ei tietenkään kenelläkään ollut, ja peliasuna oli normaalit vaatteet. Muut pelaajat ottivat tietenkin päällyspuserot pois sisällä pelin ajaksi. Minä en voinut ottaa päällyspuseroa pois, koska resuinen villapaita olisi tullut kaikkien nähtäväksi. Oli pakko pelata kaikki vaatteet päällä. Minulle tuli hirmuinen hiki. Nuorena naamani tuli hikoillessa hyvin punaiseksi. En tuntenut oloani mukavaksi. Voi olla, että fiilis vaikutti myös pelisuoritukseen.

Jossain kehitysvaiheessa aloin sitkeästi vaatimaan, että minunkin pitää saada uusi pusero. Vaatimukseni tuotti vähitellen tulosta, ja olosuhteiden pakosta vanhempieni harrastama tiukan markan linja lipsui. Menimme äidin kanssa kauppaan. Puserotarjonta oli niukka. Sopivan kokoista puseroa ei kaupoista löytynyt. Ihastuin yhteen liian pieneen kääntöpuseroon. Puseron saattoi pitää kahtena värinä ja sävynä. Toinen puoli oli yksiväristä tumman ruskeaa kangasta toinen puoli taas ruudullista vaaleampaa kangasta. Yhden puseron ostamalla sai siis kääntämällä kaksi erilaista ulkonäköä. Koska tämä pusero oli liian pieni, äiti yritti olla ostamatta sitä. Pelkäsin, että lupaava uuden puseron saantimahdollisuus karkaa käsistä. Pidin pääni ja määrätietoisesti vaadin sen ostamista. Äiti taipui ja osti. Ensimmäisen kerran pusero oli päällä koulun äitien päivän juhlassa. Seuraavat kerrat pidin sitä koulupäivinä. Pusero oli kuitenkin niin ahdas, että sitä ei voinut pitää pitkässä juoksussa. Myin sen Sevonin Matille, joka oli minua pari numeroa pienempi. Seuraavan puseron ostinkin itsenäisesti. Siihen aikaan monilla oli jonkinlaisesta vohvelikankaasta tehtyjä värikkäitä puseroita. Niitä oli sekä punaisia että keltaisia. Niinpä päätin seurata muotia ja ostaa keltaisen vohvelikangaspuseron. Taas oli ongelmana valikoiman pienuus. Ei löytynyt sopivaa. Edellisen oston vahingosta viisastuneena nyt en ostanut liian pientä puseroa, vaan ostin liian ison. Olipahan siinä ainakin kasvunvaraa. Tämän puseron panin päälle ensimmäistä kertaa, kun ajoin mopolla naapuripitäjään Lumijoelle katsomaan maastojuoksun piirinmestaruuskilpailuja. Nyt vähän arkailin liian suurta puseroa. Kuitenkaan kukaan tuttu ei huomauttanut liian suuresta puserosta, joten pahin oli ohi. Onneksi vohvelikangas kutistui huomattavasti ensimmäisessä pesussa, ja siitä tuli oikean kokoinen. Tätä puseroa ei tarvinnut myydä pois.