TERVEISIÄ SYYSKOKOUKSESTA JA KEDONPERÄILLASTA

Hyvät kyläläiset ja muut asiasta kiinnostuneet. Eilen illalla kokoonnuimme Kylliälän koulukotiin pitämään yhdistyksemme syyskokousta ja sen jälkeen Kedonperäiltaa. Paikalla oli noin kymmenkunta kyläläistä ja teimme päätökset syyskokouksen listalla olevista asioista. Päätimme mm. pitää ensi vuonnakin Kedonperä kyläillan, jonka ajankohta on lauantai 4. elokuuta. Jatkamme myös kevättapahtuman järjestämistä, sen ajankohdaksi sovimme alustavasti lauantain 17.3. 2012. Toivotaan ja uskotaan, että lumitilanne mahdollistaa sen.
Mahdollisia kyläkirppiksiä tultanee pitämään myös. Ajankohdat sovitaan myöhemmin.

Täysin uutena ideana nousi esiin Kedonperän shakkikerhon järjestäminen. Idean isä Reino Sevon esitti, josko voisimme järjestää sen koko pitäjää koskevana ja paikkana tulisi olemaan uusi ensi keväänä valmistuva kirjasto. Olettaa sopii, että sieltä löytyy asiaan kuuluvat, rauhalliset tilat shakin peluulle. Ja kun kylien välistä kanssakäymistä usein perään kuulutetaan, niin mikseipä kylien välisiä shakkimittelöitäkin voitaisi järjestää. Sovimme, että täsmennämme ideaa vielä kevään kokouksessa.
Minna Ahola aloittaa työskentelyn kyläyhdistyksen hallituksessa. Minna valittiin eroa pyytäneen Ulla Kaikkosen tilalle. Tervetuloa Minna joukkoon tummaan !

Kaikkinensa vietimme erittäin mielenkiintoisen Kedonperäillan. Kun olimme Kylliälässä ( nykyinen virallinen nimi on Limingan koulutuskeskus ) niin tietysti keskustelumme kiinnittyivät ensisijaisesti Kylliälän historiaan, tapahtumiin ja nykyisyyteen. Erityisesti Pekka Keränen ja Reino Sevon toivat esille paljon Kylliälän menneisyyteen liittyviä asioita, jotka minullekin paljasjalkaiselle kedonperäläiselle, olivat täysin uusia ja tuntemattomia. Uutta oli esimerkiksi se, että Kylliälä on ollut laajasti Pohjois-Suomessa tunnettu talviurheilukeskus hyppyrimäkine kaikkinensa. Kylliälään on tultu kisailemaan ympäri Pohjois-Suomea. Myös painin tyyssijana Kylliälä on ollut tunnettu jopa niin, että laitoksen historiikissa vuodelta 2004, tekijä Kalle Korpi mainitsee sen olleen tunnustettu molski koko Suomenniemellä. Valmentajina ovat olleet maankuulut, oululaiset mestaripainijat Matti Laakso ja Aimo Mäenpää. Toki molemmissa urheilumuodoissa kysymyksessä on ollut ensisijaisesti nuorten sarjat.

Pekka Keränen kertoi myös mielenkiintoisia, hämmästyttäviä ja sanoisinko jopa uskomattomiakin tarinoita Kylliälän ja Kedonperän menneisyydestä. Nämä liittyivät nykyisen Kylliälän alueella asuneiden ihmisten elämään ja kohtaloihin ison vihan aikoihin, satoja vuosia aikaisemmin, ennen koulukotitoiminnan alkamista v.1945. Pekan tietojen mukaan köyhyys on ilmennyt mm. kauhistuttavana kannibalismina.
Tämä tällä kertaa tänne eetteriin. Toivotaan, että lumi pian valkaisisi maita ja mieliä.
Terveisin Markku Ahola

Hannes Jäälinojan muisteluita Kedonperän historiaan

Olen syntynyt Partaan kylällä noin 2 kilometriä Haaralta Tyrnävän puolella, joten Kedonperä oli minull e lapsuudessani tuttu paikka. Isäni Heikki Jäälinojoa on kasvanut Haaran talossa Juuso Kallisen (nyk. Haaran) holhouksessa.Juuso oli isäni eno.

Isäni oli vanhempain kuollessa vasta viisivuotias. Hänen synnyinkotinsa oli Härmälä Rantakylässä, tätä taloa ei enää ole. Poikasena kävin usein Haaralla, koska siellä oli kylän postipaikka. Sieltä kävin hakemassa Yhteishyvä-lehden, joka tuli isälleni. Haaran talossa pidettiin minua sukulaisena. Emäntä käski aina syömään, jos sattui olemaan ruoka-aika.  Veljeni Kalle kävi kansakoulua Kedonperän koululla, en muista kävikö siskoni Aili koulunsa myöskin siellä. He olivat minua kymmenkunta vuotta vanhempia ja ovat nyt jo kuolleet.

Sota-aikana koulu oli lavantautisairaalana. Siellä kuoli monta kyläläistä, sanottiin, että saivat taudin Temmesjoen vedestä. Tyrnävänjokivarressa tautia ei esiintynyt. Haaran Juusokin sen sairasti ja hänen sanottiin olleen aika huonona, mutta hän parani. 

Kylliälän pojila oli Haaran rannassa oikein uimala, josta voi kahdelta eri korkeudelta sukeltaa- Sota-aikana olin poikien kanssa uimassa, kun sotilasjoukkue tuli marssiltaja marssijat komennettiin uimaan. Yksi sotilas vajosi pohjaan.Kun vesi oli sekavaa, ei häntä heti löydetty. Kauppilan Johanneksen vene haettiin. Uponnut löydettiin ja hänet nostettiin siihen ja tuotiin rantaan. Vaikka lääkärikin tuli paikalle, ei hukkunutta enää satu virkoamaan. Keiteleeltä kotoisin ollut sotilas oli ollut uimataitoinen.

Sota-aikana 1944 olin meijerillä hevospoikana. Temmesjoessa uitettiin tukkipuita ja jouduin meijerin hevosella nostamaan tukit maalle, kaksi aikuista miestä oli mukana. Vanhempi partasuinen mies Toppila oli  Asemakylältä ja Koistisen Väinö Kedonperältä, joka oli vanhempi reserviläinen. Hänet haettiin sitten sotimaan, kun alkoi suurhyökkäys Kannaksella. Meiltä tukkien nosto loppui siihen.

Minulla on Mauno Uksilan tekemä puuveistos, jonka isäni on ostanut sota-ajan jälkeen Maunolta. Mauno oli kätevä käsistään ja isäni kertoman mukaan hän oli Kedonperän koulun Priimus, näin opettaja Harmaala oli häntä kehunut. Maunon elämään sota vaikutti aikoinaan niin, että hän kuoli nuorena. Maunon äiti Tyyne Uksila oli Juho Moilasen vaimona ja he saivat pojan, joka kasteessa sai nimekseen Kaarlo. Isä-Juho oli iso mies ja niin oli poikansa Kaarlokin. Juholla oli tapana puhuessaan sanoa "tani", vaimoaan kutsui Tyynetaniksi ja poikaansa Kalletaniksi, niinpä tuttavat kutsuivat häntä itseään "tanijussiksi".

Muistan, kun ongittiin ja lipotiin Temmesjoesta. Koskenlampi oli hyvä onkipaikka siinä juvanin kohdalla, saatiin seipiä ja särkiä hyvin. Alahaaran rannasta sai joskus jopa "säynäjääkin". Kiviojassa pantiin lippo tukoksi ja ajettiin kepillä siihen särkiä. Saatiin kerrankin eräänä yönä niitä hevoskuormallinen. Se oli sota-aikana hyvää ruokaa, kun kaikesta oli kova pula. niitä myöskin myytiin Tyrnäväläisille. Olihan niitä muitakin sivuelinkeinoja maanviljelyn ja karjan pidon lisäksi. Kevätkesällä kiskotiin parkkia, kun pajussa on kuori irti ja ne myytiin Oulussa Åströmille. Rasilan Jaakko osti suvikuntoiset koritarpeiksi. Pajut kasvoivat edellisvuonna hakattujen pajupensaiden kantoihin, nämä otettiin ja kuorittiin ennen myyntiä Rasilalle.

Hyvää lokakuuta !

Limingan kotiseutuyhdistys haluaa tutustua kyläämme. Sovimme kotiseutuyhdistyksen puuhamiehen Pekka Keräsen kanssa, että kotiseutuyhdistyksen hallitus tulee vieraaksemmme torstaina 10. marraskuuta v.2011 klo 19.00. Paikkana on Limingan koulutuskeskus, joka paremmin tunnetaan Kylliälän koulukodin nimellä. Laitos on sen verran iso, että laitamme opasteen, jotta kaikki löytävät oikean rakennuksen. Ilta on samalla kyläilta, johonka erityisesti kaikki kyläläiset ovat tervetulleita. Illan ohjelma on hyvin vapaamuotoinen. Keskeisintä on kyläläisten porinat kahvikupin äärellä. Samana iltana samassa paikassa pidämme myös Kedonperän kyläyhdistyksen syyskokouksen alkaen klo. 18.00. Hallitus kokoontuu tuntia aikaisemmin. Koulukodin johtaja Manu Kitinoja lupasi järjestää myös koulukodin esittelyn ja ilmaisen kahvitarjoilun.
Tervetuloa entiset ja nykyiset kedonperäläiset ja muutkin asiasta kiinnostuvat !
Terveisin Markku Ahola

Puheenjohtajan ajantasa

Kedonperälläkin huh hellettä. Nytpä jo onneksi hiukan hellitti. Palstani on uinunut pitkään mutta ajattelinpa vihdoin ajatella ääneen. Kovien ja sitkeiden ponnistelujen tuloksena Kedonperän laavu valmistui muutama viikko takaperin. Laavun tekeminen ja valmistaminen vaati erityisesti sitkeyttä, koska on ymmärrettävää, että jokaisen omat hommat ovat aina tähellisempiä. Mutta emme antaneet kuitenkaan periksi ja kedonperäläisten yhteisöllisyyden tulos on nyt kaikkien ihailtavissa. Ja tietysti laavu on kaikkien halukkaiden käytettävissäkin. Sopinee vaikkapa iltalenkin yhdeksi etapiksi. Viime viikolla raivasimme kasvustoakin ympäriltä, ja nyt laavua voi ihailla nelostieltäkin. Mielenkiintoista nähdä hyödyntävätkö reppureissaajat ja liftarit monumenttiamme. Aika näyttää. Emmehän kuitenkaan pane pahaksi vaikka näin kävisi. Toivomme tietysti, että laavua ympäristöineen kohdeltais lempeästi. Keskustelin tuossa Sevonin Reinon kanssa ja ajattelimme vakuuttaa laavun ainakin palon varalta.

Viime perjantana 22.7 kokeilimme laavulla kyläkirppistä. Perjantai ei liene paras kirppispäivä mutta aina jokunen huomasi touhumme. Kylän nuoret tekivät hiukan taskurahaa ja laavulla on myöhemminkin hyvä harjoitella ainakin yhdenlaista rahantekomenetelmää.

Tavoitteenamme on jalostaa edelleen laavun ympäristöä. Yhdelle kulmalle sopisi mainiosti lentopallokenttä ja jokirannan onkipaikkaakin voisimme kunnostaa. Tuossa keväällä kohdatessamme, Äijälän Esko lupasi lahjoittaa lentopalloverkonkin yhteiseen käyttöön. Nuotiopaikkoja voisi olla vaikkapa parikin, toinen laavun edessä ja toinen jokiahteessa. Ja tietysti kaikissa luksusluokan kohteissa on myös paikka, johon ei ole puhelinta (kännykkää ei oteta huomioon). Siispä niin, kaiken näköistä pikku puuhastelua on vielä tiedossa ja pikku talkoita voisimme vielä ylläpitää.

Ja vajaan parin viikon kuluttua lauantaina 6.8 alkaen klo.15.00 kokoonnumme jälleen jo perinteiseen Kedonperän kyläiltaan. Valmiin laavun myötä kulissit ovat nyt paremmat kuin koskaan aiemmin ja mikäli aurinko paistaa ja porukkaa tulee niin jo silloin illan onnistuminen on varmistettu. Kyläyhdistyksen hallitus kokoontuu vielä tämän viikon perjantaina fiilaamaan illan järjestelyjä ja ohjelmaa ja ensi viikon lauantaina koittaa taas Kedonperän vuotuinen kohokohta. Otamme tietysti mielellämme ohjelmaehdotuksia vastaan ja kuten aiemminkin mikrofoni ja agenda muutoinkin on kaikkien halukkaiden käytettävissä. Lähdenkin tästä tapaamaan entistä kedonperäläistä Armas Honkasta (n.90-92 v) tuonne ODL:n sotainvaliidien veljeskotiin siinä ajatuksessa, että sasisimme hänet kyläillan pääesiintyjäksi. Hyvää kesän jatkoa kaikille ja sydämellisesti tervetuloa kyläiltaamme. terveisin markku ahola

Meijärin kartano ja huvipaikat

Meijärin kartano

Lapsuuteni Limingan henkisen, kulttuurisen ja sosiaalisen elämän keskus oli Meijärin kartano. Tämä ei ollut mikään kartano, vaan nykykielellä Meijerin piha. Jostain syystä meillä päin vierastettiin sanaa piha. Tämä sana ei sopinut suuhun, koska se maistui jotenkin imelältä hienostelulta. Herrasväen omakotitalossa kyllä oli piha, mutta maalaistalon piha ei ollut piha vaan kartano.

Meijärin kartano oli Limingan Osuusmeijerin ja Limingan Osuuskaupan yhteinen pienehkö torialue. Siellä pidettiin kevät- ja syysmarkkinat. Ne olivatkin vuoden suurimmat tapahtumat. Markkinoilla oli helppoheikkejä, onnenpyöriä, myyntipöytiä ja hevosmarkkinat. Hevosia sinne tultiin myymään ja ostamaan jopa Ylivieskasta asti. Markkinoilla myös yleensä juopoteltiin. Monet talolliset ja tilalliset sekä joutomiehet ottivat viinaa kaksi kertaa vuodessa, kevät- ja syysmarkkinoilla. Humalaisia naisia en muista nähneeni. Naisen humala olisikin ollut raskauttava asia. Siitä olisi saanut pitkäksi ajaksi huonon naisen maineen. Siihen aikaan sanottiinkin, että viinan väärinkäyttöä on se, että nainen juo sitä. Markkinoilla oli siihen aikaan jonkinlainen ruletti, missä päävoittona oli herätyskello. Pelimerkki maksoi kymmen vanhaa markkaa. Kun ruletin viisari pysähtyi päävoiton kohdalle, huusi ruletin hoitaja: ”Ja taas kello köllähti kympillä.” Tällä tavalla hän houkutteli uusia pelaajia paikalle.

Meijärin kartanolla pidettiin vuosittain alkukesällä autojen katsastukset. Oulusta tuli katsastusmies paikalle, ja autot katsastettiin taivasalla. Liminkalaisille katsastus oli merkittävä tapahtuma, vaikka autoja ei vielä paljon ollutkaan. Miehet ja pojat kerääntyivät seuraamaan katsastuksia. Oli jännittävää nähdä, kun katsastusmies teki työtään. Tökki ruuvimeisselillä auton pohjaa tutkien näin ruostevaurioita, väänteli pyöriä etsien löysää ohjauslaitteista, tutki valot ja äänimerkin toiminnan. Loppuhuipentumana oli koeajo, missä tukittiin mm. jarrujen toiminta. Katsastusmies otti autolla vauhtia ja löi jarrut pohjaan. Sen jälkeen hän tuli ulos tutkimaan pyörien jättämistä jäljistä, että menivätkö kaikki pyörät sutiksi t.s. lukkoon.

Meijärin kartanon reunassa oli myös vahvat noin metrin korkeudella olevat paksut puupuomit. Niihin sidottiin hevoset asiointi- ja seurusteluajaksi. Vuosien mittaan hevoset olivat odotellessaan jyrsineet puomeihin suuriakin koloja. Meijärin kartanon reunassa oli Meijärin pirtti. Se oli pienehkö odottelu- ja seurusteluhuone. Taisipa siellä olla myynnissä kahvia ja nisuakin. Meijärin pirtin takana oli käymälä. Sen sisällä oli veret seisauttava haju. Käymälässä oli takaseinän vieressä lattiassa ura, mihin loroteltiin. Uraa pitkin ureaa sisältävä neste juoksi ulos. Mitään pesu- tai istumapaikkaa ei ollut. Joskus jollakin kävijällä oli ollut niin kova kakkahätä, että hän oli kakannut lattialle. Se jälkeen seinälle oli tuotu lappu ”ELÄ HYVÄ MIES TEE KASOJA TÄNNE !” Joku oli viivannut yli ELÄ-sanan, ja sekös meitä poikia nauratti. Käymälässä oli sen ajan tyylillä läsnä tietenkin myös seiniin piirtely- ja kirjoittelukulttuuri. Tässä taidenäyttelyssä esiteltiin vain rumia kuvia ja kirjoituksia.

Jussila

Huvielämän puolella Limingassa oli kaksikin paikkaa, Jussilan elokuvateatteri ja Nuorisoseuran talo. Kylmäsen Matti esitti Jussilassa elokuvia neljä kertaa viikossa, sunnuntaisin puoli kuudelta ja kahdeksalta sekä tiistaisin ja torstaisin kahdeksalta. Mekin pääsimme elokuviin silloin, kun esitettiin olympialaisista ja muista suurista urheilukilpailuista tehtyjä elokuvia. Ne olivatkin todella mielenkiintoisia, koska muuta liikkuvaa kuvaa ei ollut silloin nähtävissä. Televisio tuli vasta lähes kymmenen vuotta myöhemmin. Pääsimme katsomaan myös Pekkaa ja Pätkää. Nämä elokuvat olivatkin suurimpia kassamagneetteja, ja tupa oli usein niin täynnä, että osa katsojista sai vain seisomapaikkoja. Kuulo- ja elämysmuistissa minulla on vieläkin ne naururäjähdykset, mitkä tuon tuostakin syntyivät Pekan ja Pätkän seikkailuista. Olipa seassa kaksimielisiä sutkautuksiakin, mitkä eivät mennet ohi lasten korvien, vaikka ne oli tarkoitettu sen aikaseksi aikuisviihteeksi huvittamaan myös isompia ihmisiä.

Jussilan pihalla kävi kesällä lähes joka vuosi huvihalli, missä oli onnenpyörä, ilmakivääriammuntaa, pallojen tarkkuusheittoa jopa vedenneitoja. Huvihallissa oli yleensä myös kovaäänisten vahvistamana musiikkia ja huumoripitoista puheohjelmaa. ”Spiikkeri” selosti ilmakivääriammuntaa kuvaavilla ilmaisuilla. Kun eräs tuttu normaalikokoinen liminkalainen tuli ampumaan, selostaja selosti: ” Nyt ampumaan asettuu 170 senttiä velttoa sekatyömiestä”. Sehän nauratti.

Kylliälän naapurina

Kylliälän koulukoti 1950-luvulla

Kylliälän koulukotiin (= poikakoti, kasvatuslaitos, Ällikylä) oli kotoani matkaa reilu kilometri. Koulukodissa oli muutamia kymmeniä poikia rikkinäisistä perheistä ympäri Suomea. Pojat kävivät omaa koulua, ja heitä opetettiin tekemään töitä. Laitoksessa oli viljelysmaita ja karjaa. Pojat saivat eniten käytännön kolutusta maataloustöihin. Kylliälässä pidettiin säännöllisesti hiihto- ja mäkikilpailuja. Mäki oli tasamaalle puusta rakennettu. Pisimmät hypyt olivat noin 18 metriä. Mäestä hypättiin oikeilla mäkisuksilla. Me naapuritkin saimme käyttää Kylliälän mäkisuksia ja mäkeä pyytämällä joka kerta erikseen luvan laitoksen johtajalta Martti Jalkaselta. Kyläläiset kutsuivat häntä Martti Kinttuseksi.

Kylliälän pojat harrastivat myös painia Limingan Nuorisoseuran tiloissa muiden liminkalaisten painijoiden kanssa. Erityisesti Kylliälän romaanipojat Oskari Långström ja Feija Roth menestyivät hyvin jopa piirinmestaruuskilpailuissa.

Vuosittain loppiaisiltana navetta-ajan jälkeen Kylliälä järjesti naapureilleen juhlat. Kylliälän pojat toivat kauniisti tehdyt kutsut noin viikkoa ennen juhlia. Kutsussa oli erilaisia runollisia tai kuvallisia tervetulotoivotuksia. Eräs Kalevala-muotoinen kutsuruno on jopa jäänyt mieleeni näin:

Kylliälän kaunis kaarti

toivoo Teitä tulevaksi

salihinsa saapuvaksi

lomassa loppiaisretken

kello seitsemäisen hetken

asussa vain arkisessa

kotikoltussa kivassa !

Koska monilla Kylliälän pojilla oli rankkaa lapsuutta takana, sattui laitoksessa myös ikäviä asioita. Rakennuksen remonttityömaalla toinen poika pyysi toistaa poikaa poimimaan maahan pudonneita nauloja. Kun tämä kumartui poimimaan, löi kaveri vasaralla toista päähän. Pojalta meni taju ja hänet vietiin sairaalaan. Hän kuitenkin säilyi hengissä.

Parin vuoden sisällä Kyllälässä sattui kolme tulipaloa. Viimeisin niistä oli suuren makasiinin palo syyspimeällä illalla. Liekit näkyivät suoraan meillekin. Menimme tietysti aina palopaikalle kuten muutkin lähiseudun asukkaat. Tulipaloja epäiltiin alusta asti tuhopoltoiksi. Laitoksen ulkopuolisiakin ihmisiä epäiltiin. Lopulta syyllinen löytyi Kylliälän pojista. Tuhopolttajan lempinimi oli Tirri.

Yhtenä vuonna Kylliälän väen ollessa koolla omassa joulujuhlassaan, oli johtajan työhuoneeseen murtauduttu ja kassakaappi avattu räjäyttämällä. Poliisin tutkimuksissa aikanaan selvisi, että murtomies oli Kylliälän entinen oppilas Kimmo. Luultavasti minä näin tämän Kimmon vajaata viikkoa aikaisemmin. Olin palaamassa illalla pimeän aikaan Kedonperän koulun joulujuhlien kenraaliharjoituksista. Kotiin kuljettiin Kylliälän alueen läpi. Yleensä tätä oikotietä ei käyttänyt muut kuin me koululaiset. Nyt Kylliälän läheltä poispäin edelläni lähti kävelemään mies haalarit päällään. Hän käveli niin reippaasti, että piti riittävän etumatkan minuun. Myöhemmin hän kääntyi tien haarassa Limingan kirkolle päin, ja minä jatkoin matkaa kotiin toiseen suuntaan. Murtovarkauden jälkeen epäilin, että haalarimies oli Kimmo, joka suunnitteli huolella rikoksensa, ja kävi muutamaa päivää aikaisemmin varmistelemassa pakotiensä Kylliälästä taakse päin eikä enemmän liikennöityä varsinasta Kylliälän tulotietä.

Minulle sattui kerran onnettomuus koulumatkalla. Kulku tapahtui Kylliälän vanhan päärakennuksen kulman ympäri. Nurkan takana oli noin puolentoista metrin korkeudessa luukku, minkä kautta pantiin verstaana toimivan rakennuksen sisälle pitkää tavaraa. Nyt siitä oli työnnetty sisään putki, mutta noin metrin pituudelta putki törrötti ulkona. Tulin polkupyörällä koulusta normaalilla tavalla pahaa aavistamatta. Ajoin nurkan ympäri ja kuului BANG, ja putosin pyörän selästä maahan. Luukusta törröttävä putki oli osunut naamaani nenäluun kohdalle. Tapaturma tapahtui niin nopeasti, että en edes ehtinyt nähdä putkea ennen iskua. Räpistelin maassa jonkin aikaa kuin ikkunaan törmännyt lintu. Nenäluu turposi ja siihen tuli mustelma. Lääkäriin minua ei viety, ja kuhmukin parani pian.

Pukeutumishuolia

Neljä veljestä

Meitä oli neljä veljestä, ja kaikki hoitelimme lakimääräisen oppivelvollisuutemme Kedonperän kansakoulussa. Honkisuon alue oli niin pieni, että omaa koulua ei ollut, ja olimme jaetut kolmeen koulupiiriin. Pelkoset, me Utriaiset ja Hannilat kuuluimme Kedonperän piiriin. Sillanojat ja Kärpät Ketunmaan piiriin ja muut Alatemmeksen piiriin.

Kuopuksen rooli

Meitä oli siis neljä veljestä, ja minä olin veljessarjan kuopus. Nuorimman roolissa oli hyvät ja huonot puolet. Kun kotiin ostettiin jotakin herkkua, äiti yleensä jakoi herkut neljään osaan. Jakamisen jälkeen herkut valittiin käänteisessä ikäjärjestyksessä, joten minä sain valita ensin. Jos joku meistä pojista jakoi herkut, sai jakaja itse viimeisen palan. Tästä syystä jakajaksi ei tahtonut löytyä vapaaehtoisia.

Kuopuksen osalle lankesi myös huonoja puolia. Koska käytettävissä oli vähän rahaa, pidettiin vaatteet tarkkaan. Uusia vaatteita hankittiin suurimmalle pojalle eli Kaleville ja käytetyt vaatteet siirtyivät pienemmille ja viimein kuopukselle. 1940/1950-lukujen vaihteessa uusia vaatteita ei ostettu, vaan ne meille teki Kylliälän poikakodin räätäli Keltanen. Hän tuli meille ja otti mitat sekä leikkasi kappaleet valmiiksi varmistaakseen, että hankittu kangas riitti. Ompelemisen hän hoiti Kylliälässä koneella ja sovittamiset tehtiin siellä. Usein Keltanen teki vanhoistakin vaatteista pienempiä uusia vaatteita käyttämällä käytetyn kankaan ehjiä kohtia uudelleen.

Ensimmäinen vaatekappale, minkä räätäli Keltanen teki minulle mittojeni mukaan, oli housut. Näihin aikoihin pikkupojilla oli kankaan säästämiseksi vain polvihousut. Vain isommilla pojilla oli pitkät housut. Kun minun housujani alettiin suunnittelemaan, jouduimme neuvottelemaan lahkeiden pituudesta. Äiti oli sitä mieltä, että olen vielä polvihousuiässä. Itse olin mielestäni jo pitkien housujen iässä. Olisin varmaan hävinnyt neuvottelun, ellei Keltanen olisi puolustanut minua. Hän arvioi, että kangas riittää pitkiin housuihin. Sain ensimmäiset pitkät housut, ja siirryin ainakin omasta mielestäni pois polvihousuiästä.

Esikoisen eli Kalevin kasvaessa ulos vaatteestaan, siirtyi vaate seuraavaksi suurimmalle. Kuopuksena sain mielestäni liian usein jo neljännelle kierrokselle lähteviä vaatteita. Äiti tietysti yritti parastaan korjailemalla tai paikkailemalla vaatteita. Äiti yritti myös saada uutta ilmettä vanhoihin vaatteisiin, kun niitä siirrettiin perimäjärjestyksessä pienemmille. Erään kerran Matilta minulle siirtyvästä puserosta oli hihansuut kuluneet loppuun. Äiti oli virkannut värikkäistä villalangoista uudet viirukuvioiset putkimaiset hihansuut ja ommellut ne kiinni. Minä tykkäsin näistä värikkäistä hihansuista. Olin vähän ylpeäkin hihansuista koulussa, koska minusta tuntui, että olin saanut melkeinpä uuden puseron.

Huonompi muisto jäi liian moneen kertaan ja tarkkaan pidetystä villapuserosta. Se oli jo niin lopussa, että sen elinkaarta ei kai äidin mielestä kannattanut enää jatkaa tekohengittämällä t.s. korjaamalla, vaan se pidettiin loppuun minun päälläni. Pusero oli etupuolelta ihan reikäinen, mutta normaalitilanteessa se ei haitannut, koska villapusero oli piilossa päällyspuseron alla. Erään kerran kansakoulumme lähellä lähellä olevassa Haaran pirtissä joku nosti minun päällyspuseroni helmaa niin, että kaikki läsnä olleet näkivät resuisen villapuseroni. Kyllä nolotti.

Sama villapusero tuli ongelmaksi myös toisella kerralla. Teimme koulumme porukalla vierailun Alatemmeksen kansakoululle. Ensin oli hiihtokilpailut. Pusero ei ollut ongelma. Sitten oli sisällä lämpimässä voimistelusalissa koulujen välinen koripallo-ottelu. Mitään pelipaitoja ei tietenkään kenelläkään ollut, ja peliasuna oli normaalit vaatteet. Muut pelaajat ottivat tietenkin päällyspuserot pois sisällä pelin ajaksi. Minä en voinut ottaa päällyspuseroa pois, koska resuinen villapaita olisi tullut kaikkien nähtäväksi. Oli pakko pelata kaikki vaatteet päällä. Minulle tuli hirmuinen hiki. Nuorena naamani tuli hikoillessa hyvin punaiseksi. En tuntenut oloani mukavaksi. Voi olla, että fiilis vaikutti myös pelisuoritukseen.

Jossain kehitysvaiheessa aloin sitkeästi vaatimaan, että minunkin pitää saada uusi pusero. Vaatimukseni tuotti vähitellen tulosta, ja olosuhteiden pakosta vanhempieni harrastama tiukan markan linja lipsui. Menimme äidin kanssa kauppaan. Puserotarjonta oli niukka. Sopivan kokoista puseroa ei kaupoista löytynyt. Ihastuin yhteen liian pieneen kääntöpuseroon. Puseron saattoi pitää kahtena värinä ja sävynä. Toinen puoli oli yksiväristä tumman ruskeaa kangasta toinen puoli taas ruudullista vaaleampaa kangasta. Yhden puseron ostamalla sai siis kääntämällä kaksi erilaista ulkonäköä. Koska tämä pusero oli liian pieni, äiti yritti olla ostamatta sitä. Pelkäsin, että lupaava uuden puseron saantimahdollisuus karkaa käsistä. Pidin pääni ja määrätietoisesti vaadin sen ostamista. Äiti taipui ja osti. Ensimmäisen kerran pusero oli päällä koulun äitien päivän juhlassa. Seuraavat kerrat pidin sitä koulupäivinä. Pusero oli kuitenkin niin ahdas, että sitä ei voinut pitää pitkässä juoksussa. Myin sen Sevonin Matille, joka oli minua pari numeroa pienempi. Seuraavan puseron ostinkin itsenäisesti. Siihen aikaan monilla oli jonkinlaisesta vohvelikankaasta tehtyjä värikkäitä puseroita. Niitä oli sekä punaisia että keltaisia. Niinpä päätin seurata muotia ja ostaa keltaisen vohvelikangaspuseron. Taas oli ongelmana valikoiman pienuus. Ei löytynyt sopivaa. Edellisen oston vahingosta viisastuneena nyt en ostanut liian pientä puseroa, vaan ostin liian ison. Olipahan siinä ainakin kasvunvaraa. Tämän puseron panin päälle ensimmäistä kertaa, kun ajoin mopolla naapuripitäjään Lumijoelle katsomaan maastojuoksun piirinmestaruuskilpailuja. Nyt vähän arkailin liian suurta puseroa. Kuitenkaan kukaan tuttu ei huomauttanut liian suuresta puserosta, joten pahin oli ohi. Onneksi vohvelikangas kutistui huomattavasti ensimmäisessä pesussa, ja siitä tuli oikean kokoinen. Tätä puseroa ei tarvinnut myydä pois.

Kaikki aika ei mennyt läksyihin

Autojen kuvat kahvipaketeissa

Kedonperän kansakoulu-urani aikana 1950-luvun puolivälissä me pikkupojat avasimme jännittyneinä kaupasta ostetun kahvipaketin. Paketti oli jo kertaalleen kaupassa avattu kahvin jauhatusta varten. Kahvia tärkeämpi meille oli kahvipaketin päällä oleva pieni pahvikuva, mikä oli laitettu takaisin pakettiin.

Kyseessä oli tietysti Pauligin kahvi ja siihen laitettu värikäs autonkuva. Pauligin kahvipakettien tukipahvien tarkoituksena oli varsinaisesti pitää paketti tanakkana ja sulkea sen suu tiiviisti. Kun Paulig vuonna 1953 keksi painaa näihin pahveihin autojen kuvia, syntyi Suomen ensimmäinen keräilykorttivillitys. Jos paketissa tuli samanlainen kuva kuin jo ennen saatu, vaihdettiin kuvia kavereiden kesken erilaisiin kuviin. Muutamat kuvat olivat harvinaisia, ja sellaisella kuvalla vaihdossa sai kaksi tai useampiakin yleisempiä kuvia.

Kauppiaalta saatiin myös autonkuvien keräilykansio, johon oli valmiiksi painettu kuva kaikista keräiltävistä kuvista. Näiden päälle liimattiin saadut pahviset kuvat. Myös OKA-kahvi lisäsi kahvipaketteihin autojen kuvia. Pauligin autosarja oli alkuperäisenä suositumpi.

Pauligin autonkuvista opittiin mm. vieraskielisten automerkkien ääntämistä. Kuvassa oli esimerkiksi Cooper (lue: kuupö) ja Ford Fairlane (lue: foord feölein). Nuo silloin julkaistut kuvat ovat osa autoilun historiaa ja tekivät meistä keräilijöistä asiantuntijoita niiden automerkkien tunnistamisessa, joita vähitellen yhä enemmän alkoi ilmestyä Suomenkin teille. Tästä seurauksena meillä olikin usein kilpailu, kuka tunnistaa ensimmäisenä tiellä lähestyvän auton merkin.

Retki Raaheen

Elämäni ensimmäinen ulkopaikkakunnalle ulottuva ”virkamatka” oli muistaakseni kolmannen luokan keväällä opintomatka (= excursio) Raaheen. Opettaja oli valmistunut Raahen seminaarista ja osasi toimia oppaana, kun tärkein tutustumiskohde oli tietysti seminaari. Matkustimme Limingasta Raaheen junalla. Ensin mentiin Lappi-nimiselle asemalle asti, ja siellä vaihdettiin toiseen junaan, millä päästiin Raaheen. Lappi on nykynimeltään Tuomioja. Asemat ja pysäkit toisella junalla olivat Lappi, Toppi, Relletti ja Raahe.

Jukka-velikin keksi r-lorun opintomatkastamme: Reipas, rehti, ratkiriemukas retki Raahen raukoille rajoille. Raahe ei ole varsinainen rajakaupunki, mutta Jukan mielestä sanat ”raukoille rajoille” rimmasivat runoon hyvin.

Huvittelupaikat

Kansakouluaikani ensimmäinen huvipaikka oli Kyllösen veljesten kioski strategisesti hyvin sijoitettuna koulun kujan alkupäähän. Aamulla kioski ei sentään ollut auki, mutta iltapäivällä koulun päättyessä se palveli asiakkaita ja keräsi rahat pois, jos jollakin rahaa ylipäätään oli. Kioski oli kesälomienkin aikana auki. Sinne mekin heinäntekoaikana viikkorahamme suurimmaksi osaksi kannoimme.

Jo silloin ymmärrettiin kapitalistisen yhteiskunnan kilpailun tärkeys. EU:n kilpailuttamissääntöjä ei ollut, mutta asia hoitui maalaisjärjellä. Kun Kyllösen kioski menestyi hyvin, rakennettiin parin sadan metrin päähän Halmetojan kioski. Se oli vähän sivussa pääasiakasvirrasta (=koululaisista), mutta kyllä me viikonvaihteessa kävimme myös Halmetojan kioskissa.

Muutamaa vuotta myöhemmin kirkonkylälle Liminganjoen varteen rakennettiin urheiluseura Limingan Niittomiesten kioski. Viihtyvyydeltään se oli edeltäjiään askeleen kehittyneempi, koska siinä oli katettu terassi pöytineen ja tuoleineen. Niittomiesten kioskista tulikin kesäiltoina nuorison kohtaamispaikka. Siellä mekin kävimme erityisesti viikonvaihteissa ja urheilukentältä palattaessa.

Ainoa ympäri vuoden toimiva ravintolapalveluja tarjoava paikka Rehula oli Osuuskassan kohdalla tien toisella puolella. Rehula oli kulahtanut ja tupakansavuinen kahvila, missä miehet kävivät juomassa pulleasta kaljapullosta ykköskaljaa, koska vahvempaa ei ollut lupa myydä. Yleinen salaisuus oli, että omista eväistä lirautettiin ykköskaljaan terästettä. Rehulaa pyöritti Rehulan Veera monia vuosia. Veeralla oli myös sukunimi, muistaakseni Sallinen, mutta kukaan ei sitä käyttänyt, koska hän oli Rehulan Veera. Rehulassa oli myös Limingan ensimmäinen pajatso. Sitä ei saanut käyttää alaikäiset, mutta Veera ei ollut virkaintoinen asiakkaiden ikävuosien tarkistelija. Joskus pajatsossa kolikot jäivät jumiin, ja pajatsoa piti hakata nyrkillä, jotta suma laukeaisi. Hakkaamisen suhteen Veera oli tarkka, ja ajoi hakkaajat ulos jäähylle. Lämmintäkin tai oikeastaan lämmitettyä ruokaa Veera tarjosi. Hän keitti hernekeittoa tai muuta keittoa ison annoksen kerralla. Silloin harvoin, kun joku halusi lämmintä ruokaa, Veera lämmitti keittoa liedellä. Parempi näin asiakasnäkökulmasta kuin myydä eioota.

Koulussa ja koulun ympärillä

Pesäpallo

Yleisin liikuntamuoto koulussa sulan maan aikana oli pesäpallon pelaaminen. Joukkueet valittiin siten, että normaalisti kaksi parasta pelaajaa saivat valita muusta joukosta vuorotellen pelaajia omalle puolelleen. Vähitellen muodostui näin luonnollisella tavalla paremmuusjärjestykset. Parhaat pelaajat valittiin ensin ja samat huonoimmat kelpasivat aina viimeisinä. Viimeisiksi ”valittujen” itsetunnon kehittymisen kannalta joukkueiden valintamenettely oli huono. Palloa pelattiin koulun pellolla, missä oli normaalit sarkaojat. Ykköspesä oli samalla saralla kuin kotipesä, mutta ykköseltä kakkoselle juostessa piti hypätä ojan yli ja kakkoselta kolmoselle kahden ojan yli ja kolmoselta kotipesään taas yhden ojan yli. Kunnarin tekeminen edellytti näin ojan ylittämisen kolmeen kertaan. Koska välituntipelissä ei ollut tuomaria, syntyi jatkuvasti kiistoja siitä paloiko juoksija vai ei. Koska säännöistäkin oli erilaisia tulkintoja, oli äänihuulia käytettävä täysillä volyymeillä omien sääntötulkintojen puolustamiseksi.

Kansakoulujen välisiä pesäpallo-otteluita oli silloin tällöin. Yhtenä syksynä kävimme ottamassa yhteen Ketunmaan koululla sen joukkuetta vastaan. Joukkueissa oli sekä poikia että tyttöjä. Ketunmaan koulun miesopettaja oli itsekin pesäpalloilija, ja oli opettanut joukkueelleen taktisia kuvioita. Kun hänen joukkueensa oli ulkopelissä, huusi hän jossain pelitilanteessa ”ristiviitonen”. Silloin ulkopelaajien piti sijoittua jotenkin eri tavalla kuin lähtötilanteessa. Pelaajien taidot olivat niin alkeellisia, että tällaisista taktisista hienouksista ei ollut mitään hyötyä, mutta antoi se vaihtelua peliin. Ketunmaan koulun kenttä oli pellolla, ja keskellä kenttää oli heinäajan tuloksena syntynyt heinäsuova. Jos pallo meni suoraan lyönnistä heinäsuovaan, lyönti mitätöitiin ja uusittiin. Tämä oli niin sanottu paikallissääntö, eikä sitä ollut Pesäpalloliiton virallisissa säännöissä.

Vaalilautakunta

Koulumme toimi yhtenä Limingan äänestyspaikoista. Äiti toimi pitkän ajan vaalilautakunnan jäsenenä. Tällä alueella maalaisliitto sai ääniä poikkeuksetta enemmän kuin muut puolueet yhteensä. Sosiaalidemokraatit saivat yhden äänen, jos Hannilan Lauri kävi äänestämässä. Jos Lauri ei käynyt, eivät demarit saaneet yhtään ääntä. Tällä kohdalla salainen lippuäänestys ei käytännössä ollut riittävän salainen. Saattaa myös olla, että vaalilain laatimisessa tällainen tilanne ei ollut tullut mieleen.

Kurinpito

Hannilan Lauri oli ollut aikanaan äidin kanssa samassa luokassa kansakoulussa. Lauri oli ollut vilkas ja joskus kuritonkin oppilas. Opettaja osasi antaa pikarangaistuksina napakoita luunappeja. (Määritelmä: Etusormen tai keskisormen kynttä pidetään saman käden peukaloa vasten jännityksessä. Peukalo vapautetaan jolloin sormesta vapautunut jäännitys napauttaa luunapin kynnen osuessa johonkin.) Luunappia anatessaan opettaja sanoi Laurille ja muillekin: Tämä ei ole kipiä vaan häpiä. Oppilaiden mielestä se oli myös kipiä. Nykyään kouluissa on paljon häiriökäyttäytymistä. Kouluhallituksen pitäisi sallia jopa suositella luunapin käyttöä. Itse en pidä luunappia fyysisenä rangaistuksena vaan pedagogisena työkaluna.)

Pussihousut ja jatsarit

Minullakin alkoi tekemään mieli pussihousuja. Ne oli normaalisti valmistettu diagonaalikankaasta. Tämä kangas kesti huonosti kulutusta. Siksi niihin usein ommeltiin jo uutena nahkaiset ratsupaikat persauksiin ja polviin. Aikanaan minäkin sain kinutuksi pussihousut. Niissä ei ollut ratsupaikkoja, ja ne kuluivat valitettavan nopeasti loppuun. Ne eivät olleet mukavat käytössäkään. Lahkeet ovat polvesta alaspäin putkimaiset. Putket puristivat jalkojani. Ne olivat liian pienet tai pohkeeni olivat liian paksut. Haitarivartisia jatsareita minulla ei ollut.

Olympiatulen kuljetus 1952 Helsingin olympialaisiin

Olympiatuli kuljetettiin maitse Olympiasta Ateenaan, josta tulen matka jatkui SAS- yhtiön lentokoneella Tanskan Aalborgiin. Tanskasta soihtuviesti jatkui juosten, pyöräillen, ratsastaen, soutaen ja meloen Kööpenhaminaan, josta tuli kuljetettiin lautalla Ruotsiin Malmöhön. Ruotsin halki soihdun matka kulki 700:n viestinviejän voimin Haaparantaan, josta se jatkoi Suomen puolelle Tornioon. Suomen ja Ruotsin rajasillalla soihdun otti vastaan olympiavoittaja Ville Pörhölä, joka saattoi sen Tornion urheilukentälle. Torniosta soihtu matkasi läpi Suomen Helsinkiin. Sitä kuljetti matkalla yli 1200 henkilöä. Matkaa taittui 25. kesäkuuta alkaneella ja 19. heinäkuuta päättyneellä matkalla yhteensä 7870 kilometriä (mistä 3125 km lentäen).

Mekin olimme Kedonperän koulun lähellä maantien varressa, kun olympiatuli saapui Oulusta kohti Liminkaa. Emme tienneet tarkempaa aikataulua, ja jouduimme odottelemaan hellepäivänä useampia tunteja soihdun tulemista. Ensimmäisenä tuli soihtua kantava juoksija ja hänen perässään kuusi muuta juoksijaa saattueena. Juoksijoiden perässä ajoi kuorma-auto, missä oli olympiarenkaat ja soihdussa palavien patruunoiden vaihtopatruunoita. Limingan Niittomiesten jäsenet hoitivat suurimman osan olympiaviestin kuljettamisesta läpi Limingan kunnan.

Alla oikealla olevasta kuvasta näkyy, että väkeä oli paljon seuraamassa viestin vientiä. Kovasta helteestä johtuen en jaksanut mennä viestin mukana Linnukkapatsaalle asti. Sielläkin helle kypsytti ihmisiä niin, että muutamat saivat auringonpistoksen ja pyörtyivät. Alla vasemmalla on olympiaviestin huoltoauto.

Kedonperän koulussa perillä

Koulun johtokunta

Isäni Veikko oli Kedonperän kansakoulun johtokunnan jäsen. Jäsen oli myös persoonallinen Johannes Kauppila. Hänellä oli värikkäitä mielipiteitä koulun ja koululaisten asioissa. Eräässä johtokunnan kokouksessa opettaja oli ehdottanut jotain harrastuskerhoa oppilaille koululla iltasella. Johannes ei kannattanut opettajan ehdotusta, vaan totesi oppilaiden tarvitsevan korttipakan ja tiheämpään tansseja, ei muuta.

Opettajille kuului koululla luontaisetuna kalustettu asunto. Uusi opettaja pyysi johtokunnalta muutamia uusia huonekaluja. Johannes ehdotti, että opettaja tekee huonekaluja pakkilaatikoista (= puisista pakkauslaatikoista).

Koulun kirjasto

Koulussa oli pieni kirjasto eli yksi hyllystö, missä oli noin sata kirjaa. Kirjoja sai lainata kolmannen luokan ja ylempien luokkien oppilaat. Olin innokas kirjojen lukija jo ensimmäisellä ja toisella luokalla, mutta itse en saanut vielä lainata kirjoja. Siksipä jouduin käyttämään vanhempia veljiäni bulvaaneina eli he lainasivat minun luettavaksi kirjoja. Tämän harmaalla alueella liikkumisen huonot puolet tulivat vastaan, kun itse pääsin kolmannelle luokalle. Olin jo lukenut koulun kirjaston kirjat. Vähän isompana aloin käymään Limingan kunnan kirjastossa.

Kansakoulun kirjastossa oli esimerkiksi Anni Swanin kirjoittamat kirjat Tottisalmen perillinen ja Ollin oppivuodet, Leena Härmän Tuittupää ja Rantakylän Sisu, Alexandre Dumasin Monte Criston kreivi, Tuhannen ja yhden yön tarinat. Siitä erityisesti mieleen jäi tarina Aladdin ja taikalamppu. Oli myös Grimmin kauneimmat sadut, Aleksis Kiven Seitsemän veljestä, jne. En mielelläni kirjoita kaksimielisiä juttuja, mutta jossakin vaiheessa joka tapauksessa isot pojat puhuivat Aleksis-veljen seitsemästä kiveksestä.

Osasin syventyä kirjoihin niin, että en välttämättä kuullut, mitä samassa huoneessa puhuttiin. Joskus jäivät äidin tehtävänannotkin kuulematta. Minua myös nimiteltiin lukutoukaksi. En oikein pitänyt tästä lempinimestä.

Koululla ei minun aikanani ollut vesivessoja vaan liiterin jatkeena oli käymälät erikseen pojille, opettajille ja tytöille. Poikien käymälässä oli peltinen pissaränni. Rännin takaosan pelti jatkui ylöspäin seinälle suojaamaan seinää roiskeilta. Järjestimme joskus pissauskilpailuja. Tavoitteena oli pissata seinälle mahdollisimman korkealle. Tämäkin kilpailu oli tekniikkalaji. Pelkällä suihkun suuntaaminen ylös seinälle ei pärjännyt, vaan kikkelin tuppea piti sormilla puristaa toisesta reunasta suppeaksi kuten muutakin vesiletkua. Näin pissan ulostulonopeus saatiin turboahdetuksi suuremmalle virtausnopeudelle ja se lensi korkeammalle. Näissä kisoissa piti onnistua kerralla, koska nestettä ei samalla välitunnilla riittänyt moneen yritykseen. Palkinnoksi tuli vain mainetta ja kunniaa.

Rangaistuksina oli huonosti hoidetuista kotitehtävistä laiskanläksyjä joko kotona tai opettajan valvomana koulupäivän jälkeen. Kurittomuudesta koulutunnin aikana rangaistiin seisottamalla oman pulpetin vieressä tai nurkassa. Välitunnilla tai joskus jopa kouluajan ulkopuolella tapahtuneista kurittomuuksista rangaistiin jälki-istunnolla eli arestilla opettajan valvomana. Muutamilla opettajilla rima oli melko alhaalla, ja arestia tuli herkästi. Jotkut opettajat eivät antaneet arestia juuri koskaan. Oikeuskäytäntö vaihteli kuten vielä nykyäänkin käräjäoikeudessa. Järein rangaistus oli opettajan kirjallinen raportti kotiin ja käytösnumeron pudotus.

Serkullani Inkalan Ilkalla oli kerran huono päivä. Opettaja otti Ilkan ojennuksen kohteeksi välitunnilla. Ilkan mielestä opettaja ei toiminut oikeudenmukaisesti. Opettaja toi Ilkan eteiseen ja komensi, että hattu pois päästä. Ilkka totteli, mutta kivahti ”Lakki tämä on.” Asiasta seurasi arestia ja minäkin olin arestissa tälläkin kerralla samaan aikaan Ilkan ja muutamien muiden kanssa. Ilkka kävi kuumana vieläkin väärästä rangaistuksesta. Opettaja huomautti Ilkka jostakin. Ilkka pieraisi kuuluvasti ja katsoi opettajaa tulisesti. Tästä spontaanista mielipiteen ilmaisusta ei seurannut lisää sanktioita.

Pieniä lipsahduksia

Ensimmäisellä luokalla opeteltiin tavaamaan. Koistilan eppuluokkalainen oli harjoitellut tavaamaan ulkoa varmasti sanan PEKKA näin P-E-K ~ PEK. Koulussa hän joutuikin tavaamaan äänen sanan Kalle. Se meni näin K-A-L ~ PEK. Hän oli opettelut Pekan tavaamisen liian varmaksi. Ulkomuisti toimi hyvin, mutta tavaamisen ymmärtäminen oli vielä kesken.

Äiti kertoi, että hänen aikanaan koulussa piti kirjoittaa sanoja, missä on D. Joku oli kirjoittanut näin: Koiran koppi on madala. Luulen, että tämä virhe johtui siitä, että paikallisessa murteessa ei käytetä D-kirjainta.

Koulumatka Honkisuolta

KEDONPERÄN KANSAKOULUSSA 1950-1957
(pari sivua muistelmakirjastani)

Kedonperä on pieni kylä Limingan kirkonkylän itäpuolella valtatie 4:n ja valtatie 8:n risteyksen ympärillä ja Temmesjoen ja Tyrnävänjoen yhtymäkohdan tienoilla. Kylä sijaitsee avarassa pelto- ja niittymaisemassa Limingan lakeudella noin 24 kilometriä etelään Oulusta ja kolme kilometriä Limingan keskustasta.

Matkaa kotoani Honkisuolta Kedonperän kansakouluun oli 2,5 km. Kouluun ei menty kirkolle päin kylätietä pitkin vaan pientä kärrytietä ensin puolitoista kilometriä ja Kylliälän poikakodin jälkeen parempaa tietä ja viimeinen kilometri Raahesta Ouluun johtavaa maantietä pitkin. Vähän ennen koulua Temmesjoki ylitettiin Haaransiltaa pitkin Haaran talon luona. Haaransilta on Jyväskylään ja Helsinkiin menevän nelostien ja Kokkolaan johtavan kahdeksikkotien risteyksessä.

Talvella kouluun hiihdettiin suoraan peltoja pitkin. Keväällä ja syksyllä kouluun mentiin polkupyörällä. Tie Kylliälästä kouluun asti pidettiin talvellakin aurattuna. Koulumatka taittui monina talvina yhdistelmätekniikalla. Kylliälän aitan räystään alla säilytettiin polkupyörää. Ensin mentiin hiihtämällä polkupyörälle asti ja loppumatka pyöräilemällä. Tästä tavasta lienee myöhemmin varastettu periaatteet urheilussa triathloniin ja yhdistelmähiihtoon. Niissäkin vaihdetaan kulkuvälinettä ja -tapaa kesken matkan. Triathlon ”keksittiin” näet parikymmentä vuotta myöhemmin vasta 1970-luvulla ja yhdistelmähiihto vasta 1990-luvulla.

Kedonperän kansakoulussa oli kaksi opettajaa ja kaksi luokkaa. Alakoulussa oli luokat 1-3 ja yläkoulussa luokat 4-7. Sekä ala- että yläkoulussa opettaja opetti kahta luokkaa kerrallaan. Muut luokat tekivät silloin itsekseen kirjallisia tehtäviä.

Ensimmäisellä luokalla opettaja oli Aulikki Pehkonen. Myöhemmin muita opettajiani olivat Alli Kaukoniemi, Pauli Röynä ja Raimo Jämsä, joka oli innokas koripallomies ja käynnisti Limingassakin koripallon harrastus- ja kilpailutoiminnan. Raimo oli yläkoulussa opettajana ja hänen vaimonsa Irja opetti alakoulussa. Heidän ensimmäisen lapsensa nimi oli Hannele, joka hukkui uintireissulla Temmesjokeen Haaransillan vieressä. Tämä uintipaikka oli meidänkin ensisijainen uintipaikka.

Kouluun mentiin samana vuonna, kun täytettiin seitsemän vuotta. Ensimmäinen päivä oli tietysti kaikkein jännittävin. Yleensä äiti tuli aloittavan oppilaan mukaan ensimmäisenä päivänä, harvemmin isä. Ensin oppilaille osoitettiin istumapaikka, pienet eteen ja isot taakse. Sen jälkeen opettaja kysyi kunkin nimen ja saattoipa tehdä muutaman muunkin helpon kysymyksen. Ensimmäisen lukukauden aikana ekaluokkalaisilla ei ollut keskiviikkoisin koulua ja lauantaisin kaikilla luokilla vain aamupäivä oli työpäivä, kuten palkkatyössä käyvillä aikuisillakin silloin.

Kansakoulussa oli perinteiset kahden oppilaan pulpetit, liitutaulu, isoja pahvisia kirkollisia ja muitakin kuvatauluja, täytettyjä eläimiä ja iso Suomen kartta sekä puinen karttakeppi. Sitä opettaja käytti myös kurin ja järjestyksenylläpitoon. Puukäsitöitä varten oli höyläpenkkejä ja alaluokan yhteydessä erillinen työkaluvarasto, missä oli melko hyvät työkalut. Ne olivat kroonisesti tylsiä. Tyttöjen käsityötunneilla tehtiin pääsääntöisesti tekstiilitöitä virkkaamalla, kutomalla ja kangastilkkuja neulomalla. Keittiötaitojen opettamiseen ei ollut välineitä eikä tiloja. Kerran vuodessa vaihdettiin rooleja. Poikia opetettiin tekemään naisten töitä ja tyttöjä puolestaan miesten käsitöitä.

Kansakoulun ensimmäisellä luokalla syksyllä 1950. Kuvassa on myös luokat 2 ja 3. Opettaja Aulikki Pehkonen seisoo oikealla. Leino on ylärivissä vasemmalta neljäs, velipoika Matti keskirivissä oikealta toinen. Matilla ja minulla oli samanlaiset puserot. Niiden vetoketjut pysyivät huonosti kiinni. Myös Hannilan Hanneksella näyttää olevan vetoketju. Kaikki muut luottavat vielä periteisen varmaan nappitekniikkaan. Myös poikien housujen sepalus oli kiinni napeilla. Jos pojan sepaluksessa joku nappi kiireessä oli jäänyt auki ja nappi näkyi, todettiin, että ”sinulla on valot päällä”.

Muistankohan oikein oppilaiden nimet:

• Ylärivissä vasemmalta: Eelis Orava, Pekka Mäkelä, Aarne Kauppila, Leino Utriainen, kuka ? , Pekka Hannonen, Reino Yli-Suutari

• Keskirivissä vasemmalta: Raili Hannila, Liisa Kauppila, Eeva Inkala, Helvi Pyhtinen, Hannes Hannila, Matti Utriainen, Seppo Hämeenaho
  

• Alarivissä vasemmalta: Liisa Hannonen, Sirkka Kallinen, ? Koistila, Tyyne Sallinen, Kerttu Soini, Kaisu Ahola, Liisa Hannila, Kaarina Sallinen, Inkeri Inkala
  

( Jatkotekstiä seuraa myöhemmin.)