Kaikki aika ei mennyt läksyihin

Autojen kuvat kahvipaketeissa

Kedonperän kansakoulu-urani aikana 1950-luvun puolivälissä me pikkupojat avasimme jännittyneinä kaupasta ostetun kahvipaketin. Paketti oli jo kertaalleen kaupassa avattu kahvin jauhatusta varten. Kahvia tärkeämpi meille oli kahvipaketin päällä oleva pieni pahvikuva, mikä oli laitettu takaisin pakettiin.

Kyseessä oli tietysti Pauligin kahvi ja siihen laitettu värikäs autonkuva. Pauligin kahvipakettien tukipahvien tarkoituksena oli varsinaisesti pitää paketti tanakkana ja sulkea sen suu tiiviisti. Kun Paulig vuonna 1953 keksi painaa näihin pahveihin autojen kuvia, syntyi Suomen ensimmäinen keräilykorttivillitys. Jos paketissa tuli samanlainen kuva kuin jo ennen saatu, vaihdettiin kuvia kavereiden kesken erilaisiin kuviin. Muutamat kuvat olivat harvinaisia, ja sellaisella kuvalla vaihdossa sai kaksi tai useampiakin yleisempiä kuvia.

Kauppiaalta saatiin myös autonkuvien keräilykansio, johon oli valmiiksi painettu kuva kaikista keräiltävistä kuvista. Näiden päälle liimattiin saadut pahviset kuvat. Myös OKA-kahvi lisäsi kahvipaketteihin autojen kuvia. Pauligin autosarja oli alkuperäisenä suositumpi.

Pauligin autonkuvista opittiin mm. vieraskielisten automerkkien ääntämistä. Kuvassa oli esimerkiksi Cooper (lue: kuupö) ja Ford Fairlane (lue: foord feölein). Nuo silloin julkaistut kuvat ovat osa autoilun historiaa ja tekivät meistä keräilijöistä asiantuntijoita niiden automerkkien tunnistamisessa, joita vähitellen yhä enemmän alkoi ilmestyä Suomenkin teille. Tästä seurauksena meillä olikin usein kilpailu, kuka tunnistaa ensimmäisenä tiellä lähestyvän auton merkin.

Retki Raaheen

Elämäni ensimmäinen ulkopaikkakunnalle ulottuva ”virkamatka” oli muistaakseni kolmannen luokan keväällä opintomatka (= excursio) Raaheen. Opettaja oli valmistunut Raahen seminaarista ja osasi toimia oppaana, kun tärkein tutustumiskohde oli tietysti seminaari. Matkustimme Limingasta Raaheen junalla. Ensin mentiin Lappi-nimiselle asemalle asti, ja siellä vaihdettiin toiseen junaan, millä päästiin Raaheen. Lappi on nykynimeltään Tuomioja. Asemat ja pysäkit toisella junalla olivat Lappi, Toppi, Relletti ja Raahe.

Jukka-velikin keksi r-lorun opintomatkastamme: Reipas, rehti, ratkiriemukas retki Raahen raukoille rajoille. Raahe ei ole varsinainen rajakaupunki, mutta Jukan mielestä sanat ”raukoille rajoille” rimmasivat runoon hyvin.

Huvittelupaikat

Kansakouluaikani ensimmäinen huvipaikka oli Kyllösen veljesten kioski strategisesti hyvin sijoitettuna koulun kujan alkupäähän. Aamulla kioski ei sentään ollut auki, mutta iltapäivällä koulun päättyessä se palveli asiakkaita ja keräsi rahat pois, jos jollakin rahaa ylipäätään oli. Kioski oli kesälomienkin aikana auki. Sinne mekin heinäntekoaikana viikkorahamme suurimmaksi osaksi kannoimme.

Jo silloin ymmärrettiin kapitalistisen yhteiskunnan kilpailun tärkeys. EU:n kilpailuttamissääntöjä ei ollut, mutta asia hoitui maalaisjärjellä. Kun Kyllösen kioski menestyi hyvin, rakennettiin parin sadan metrin päähän Halmetojan kioski. Se oli vähän sivussa pääasiakasvirrasta (=koululaisista), mutta kyllä me viikonvaihteessa kävimme myös Halmetojan kioskissa.

Muutamaa vuotta myöhemmin kirkonkylälle Liminganjoen varteen rakennettiin urheiluseura Limingan Niittomiesten kioski. Viihtyvyydeltään se oli edeltäjiään askeleen kehittyneempi, koska siinä oli katettu terassi pöytineen ja tuoleineen. Niittomiesten kioskista tulikin kesäiltoina nuorison kohtaamispaikka. Siellä mekin kävimme erityisesti viikonvaihteissa ja urheilukentältä palattaessa.

Ainoa ympäri vuoden toimiva ravintolapalveluja tarjoava paikka Rehula oli Osuuskassan kohdalla tien toisella puolella. Rehula oli kulahtanut ja tupakansavuinen kahvila, missä miehet kävivät juomassa pulleasta kaljapullosta ykköskaljaa, koska vahvempaa ei ollut lupa myydä. Yleinen salaisuus oli, että omista eväistä lirautettiin ykköskaljaan terästettä. Rehulaa pyöritti Rehulan Veera monia vuosia. Veeralla oli myös sukunimi, muistaakseni Sallinen, mutta kukaan ei sitä käyttänyt, koska hän oli Rehulan Veera. Rehulassa oli myös Limingan ensimmäinen pajatso. Sitä ei saanut käyttää alaikäiset, mutta Veera ei ollut virkaintoinen asiakkaiden ikävuosien tarkistelija. Joskus pajatsossa kolikot jäivät jumiin, ja pajatsoa piti hakata nyrkillä, jotta suma laukeaisi. Hakkaamisen suhteen Veera oli tarkka, ja ajoi hakkaajat ulos jäähylle. Lämmintäkin tai oikeastaan lämmitettyä ruokaa Veera tarjosi. Hän keitti hernekeittoa tai muuta keittoa ison annoksen kerralla. Silloin harvoin, kun joku halusi lämmintä ruokaa, Veera lämmitti keittoa liedellä. Parempi näin asiakasnäkökulmasta kuin myydä eioota.